Libbyn Vuokrauskirja

17.4.2012 - Fiia

Viikkojen odotuksen, kolmen lennon ja yhden automatkan jälkeen me viimein olemme perillä. Lina venyttelee silmät sirrillään ja tilan omistaja, Mike, nakkelee laukkujamme Jeepin takaosasta. Minä tuijotan yhtä aikaa kaikkea ja en mitään. Pienehkö talli nököttää metsän laidalla ja varjoisissa tarhoissa seisoo muutama hevonen. Ison puutalon oletan olevan päärakennus, jossa meidänkin on tarkoitus yöpyä.
”Täällä sitä sitten ollaan”, Lina huokaa ja kuulostaa tyytyväiseltä.
”Lopulta”, minä vahvistan. Vaikka lennoilla kaikki sujui hyvin, on mukava olla jälleen kantavalla maalla – ja tietää pysyvänsä siellä viikon. Ja millaisella maalla! Olen viettänyt viimeiset päivät ennen matkaa scrollaillen Google Earthilla edestakaisin pitkin Montanaa, mutta se ei vedä vertoja sille, mitä nyt näen. Kyllä, tila on keskellä metsää, mutta ei ollenkaan sellaista, mihin olen Suomessa tottunut. Tämä metsä on vanha ja kaunis, ja minä tiedän, kiitos Greywood Ranchin nettisivujen ja Googlen, että lähistöllä on myös ikiaikaisia vuoria ja kauniita vehreitä jokilaaksoja sekä keltaisia aroja. Netistä olen myös oppinut, että tila sijaitsee lähellä laajoja suojelualueita, ja minä maltan tuskin odottaa, että pääsen tutkimaan niitä – hevosen selästä käsin.

”Here we are, ladies”, Mike hymyilee leveästi ja ojentaa minulle reppuni kantaen itse matkalaukkumme. Lähdemme kävelemään päärakennukselle. Mike kertoo lyhyesti tilan historiasta ja tulevasta viikosta. Hän on juuri sellainen kuin mitä niiden muutamien vaihdettujen sähköpostien perusteella odotinkin – rehellisen ja huumorintajuisen oloinen mies, joka ahavoituneista kasvoista päätellen viihtyy ulkona. Talon kuistilla törmäämme nuoreen mieheen, jolla on herkät kasvonpiirteet ja varautuneempi hymy kuin isällään, kuten saamme selville: ”Lina and Fiia, this is my son Peter, Peter, our guests Lina and Fiia”, Mike esittelee.
”Welcome to Greywood”, Peter kättelee meidät molemmat. Hän suuntaa talleille; me menemme sisään ja portaat yläkertaan, jossa on valoisa käytävä ja sen varrella muutamia ovia. Mike kertoo, mistä suihkut ja vessat löytyvät, ja ohjaa meidät sitten perimmäiseen huoneeseen. Hän jättää meidät hetkeksi purkamaan tavaroitamme ja sanoo, että kun haluamme tutustua hevosiin, hänet löytää tallilta.
”Lähdetäänkö saman tien ratsastamaan?” Lina kysyy pilke silmäkulmassaan. ”Päiväähän on vielä vaikka kuinka.”
”You bet”, naurahdan ja nostan matkalaukustani ratsastushousut. ”Palan halusta nähdä noin niinku luonnossa, millaisella hevosella mun on tarkoitus viikko ratsastella.”

Vajaata tuntia myöhemmin kävelemme tallille katseet taivaalla. Se on jotenkin sinisempi kuin kotona. Mike nojailee lähimmän tarhan aitaan kiireettömän näköisenä, ja saavutettuamme hänet seuraamme Linan kanssa esimerkkiä.
”That dun one is yours, Fiia”, Mike viittilöi vaaleanruunikkoa tammaa kohden.
”She looks amazing”, hymyilen. Tamma on melkein kauniimpi kuin nettisivuilla olevissa kuvissa – se on jämäkkärunkoinen ja lihaksikas quarter, melko pieni ja sopusuhtainen.
”Libby is great”, Mike nyökäyttää päätään. ”Let’s take a look at Noah as well, shall we?”
Linan tulevaa ratsua, sinisenmustaa upean näköistä quarteroria tervehdittyämme Mike esittelee meille tallin, näyttää hevosten varusteiden sijainnin, kertoo maastoreiteistä ja antaa vinkkejä vuokrahevostemme ratsastukseen. Lopuksi hän näyttää meille kentän, jossa meidän on tarkoitus kokeilla ratsujamme tänään, ennen kuin lähdemme seikkailemaan vieraaseen maastoon vierailla hevosilla.

Libby tulee heti tarhan portille, kun Miken ohjeiden mukaisesti vihellän sille lyhyesti. Tamman korvat ovat hörössä. Se näyttää ystävälliseltä ja loputtoman viisaalta – ja sitä se Miken mukaan onkin, luotettava ja helppo hevonen. Selkeä kuulemma pitää kuitenkin olla, jotta Libbystä saa irti yhtään mitään.
”Hei, tyttö”, tervehdin tammaa ja taputan sen vahvaa kaulaa. Hevonen seisoo hievahtamatta paikoillaan, kun pujotan riimun sen päähän, ja lähtee sitten kävelemään perässäni kohti tallia. Lina on jo saanut Noahin karsinaan, ja me törmäämme toisiimme satulahuoneessa.
”Tää on liian hyvää ollakseen totta”, Lina sanoo hymy korvissa, ”eikä me olla edes vielä noustu noiden hevosten selkään!”
”No niinpä”, nyökkään ja otan naulakosta Libbyn suitset. ”Toivottavasti mä vaan pääsen sinne selkään asti. Mulla ei nimittäin ole aavistustakaan, miten paljon nää länkkärivarusteet eroavat normaaleista.”
”Ainakin siten, että tää satulaa painaa noin neljä kertaa sen verran mitä Taigan”, Lina ähkäisee nostettuaan Noahin satulan telineestä. ”Mutta eiköhän me selvitä.”
”Varmasti”, naurahdan. Noukin mukaani Libbyn harjat ja käyn eri reissulla hakemassa satulan huomaten Linan olleen oikeassa – se painaa huomattavasti enemmän kuin hoitohevoseni Elmon pieni yleissatula kotona Seppeleessä. Eikä se eittämättä ole ainoa eroavaisuus, jonka tulen viikon aikana löytämään.

Satulassa istuminen on niin ikään oma lukunsa. Sen huomaan reilun puolen tunnin päästä, kun olen vihdoin – Miken neuvoessa minua kädestä pitäen – saanut Libbylle satulan selkään ja suitset päähän ja vieläpä onnistunut nousemaan satulaan. Jalustimet tuntuvat kestämättömän pitkiltä, vaikka pienen siron appaloosan selässä istuva Peter vakuuttaa huvittuneen oloisena niiden olevan täysin sopivat, kun ihmettelen asiaa vuoroin suomeksi, vuoroin englanniksi.
”How can I ever… mikä on keventää englanniksi?” puuskahdan yrittäessä nousta jalustimille seisomaan. Yritys on tuhoon tuomittu.
”Ei mitään tietoa”, Lina pyöräyttää silmiään. Hän siirtää Noahin käyntiin ja ohjaa sen uralle.
”You don’t have to”, Peter näyttää ymmärtävän ongelmani. ”Just sit down and lean back. You’ll see. That saddle is super comfortable.”
“Interesting”, virnistän, mutta epäilen, onko asia todella niin yksinkertainen kuin millaisena Peter sen esittää. Toivon totisesti, että Libbyllä on pieni ravi.

Peter ohjaa appaloosansa ulos kentältä juuri, kun me Linan kanssa lopettelemme alkukäyntejä. Vastustan kaikin voimin mielihalua lyhentää ohjia ja yritän käyttää sen sijaan istuntaani ja jalkojani, kun käännän Libbyä pääty-ympyrälle. Tamma on tilanteen tasalla, ja minä suorastaan hämmästyn, kun se kaartaa tottuneesti ympyrälle, suurentaa sitä painaessani sisäpohkeellani hevosen kylkeä ja palaa takaisin uralle täsmälleen siinä pisteessä, mistä se lähtikin.
”Mä en ole varmaan koskaan tehnyt näin pyöreää pääty-ympyrää”, hämmästelen Linalle. ”Uskomatonta. Tää hevonenhan on ajatustenlukija.”
Lina nauraa makeasti toisessa päädyssä. ”Musta tuntuu että nää lukee ajatusten sijasta istuntaa.”
”Älä nyt! Kato tätäkin.”
Libby pysähtyy tasajaloin välittömästi, kun tiivistän istuntaani ja jännitän olemattomat vatsalihakseni.
”Taikuutta”, Lina myöntää suupieli nykien.
”Mitäs mä sanoin?"
Taputan Libbyn kaulaa ja hymyilen itsekseni. Tästä viikosta tulee varmasti loistava.

21.4.2012 – Fiia

Venyttelen varovaisesti jäseniäni unen ja valveen rajamailla. Pohkeita särkee, mutta tunnun olevan yhtenä kappaleena, joten uskallan nousta istumaan ja avata silmäni. Lina istuu sängyllään huoneen toisella laidalla ja lukee jotakin tilan vanhoista hevoslehdistä.

”Ootsä ollut kauan hereillä”, kysyn unen kähentämällä äänellä ja ojennun poimimaan kännykän lattialta katsoakseni kelloa. Puoli yksitoista. Haukottelen makeasti ja kiellän itseäni lysähtämistä saman tien takaisin vaakatasoon, vaikka tekisi mieli.
”Puolisen tuntia”, Lina toteaa ja nostaa katseensa lehdestä. ”Vaatteet päälle ja menoksi nyt kun heräsit, siellä on kaunis päivä!”
”Varmasti”, huokaan, mutta alan väistämättä innostua. Meillä ei ole enää turhan montaa päivää ottaa kaikkea irti näistä maisemista ja vuokrahevosistamme, ja minä haluan kokea kaiken mahdollisen.

Varttia myöhemmin olen saanut ratsastusvaatteet ylleni, hampaat harjattua ja hiukset sotkettua letille, ja istun alakerran ruokailutilassa omena toisessa ja leivänpala toisessa kädessä. Lina hörppii appelsiinimehua ja juttelee Miken kanssa, kun minä pureskelen minkä ehdin. Meidän molempien englanti on tullut sujuvammaksi jo näiden muutamien päivien aikana, ja sekä Mike että Peter ovat huomaavaisia kielen suhteen – he toistavat kärsivällisesti, jos meiltä menee jotakin ohi, eivätkä ole huomaavinaankaan pikku kielioppivirheitä. Lukion englannin kielen opetussuunnitelmaan pitäisi ehdottomasti lisätä jonkinlainen matka natiivipuhujien pariin, vaikka juuri tälle nimenomaiselle tilalle. Viikon mittainen kieli-, happi- ja hevoskylpy tekisi varmasti ihmeitä muillekin kuin meille.

Syötyämme suuntaamme tallille. Hevoset ovat epäilemättä olleet jo useita tunteja ulkona, ja Peterin löydämme siivoamasta Ballerinan karsinaa. Lupaudumme puhdistamaan vuokrahevostemme karsinat itse. Peter ojentaa meille ilomielin talikot, ja tartumme työhön.
”Mitäs tänään?” kysyn Linalta hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Maastoon vai kentälle?”
”Pitäskö käydä ne vuoret valloittamassa?” Lina ehdottaa.
”Joo, hyvä idea!” minä innostun. Mike on kertonut meille, että ylös vuoristoon pääsee hyvinkin pitkälle seuraamalla merkittyjä reittejä, eikä eksymisvaaraa juuri ole. Odotan innolla sitä, että saan viimein ottaa selville, kuinka montanalainen vuoristo eroaa kotipuolen Pyöstivuoresta.

Tuntia myöhemmin ponnistan Libbyn satulaan tallipihalla. Tamma seisoo korvat hörössä aloillaan, aina yhtä rauhallisena mutta valmiina lähtöön. Patistan sen Noahin vierelle. Tutun, metsän läpi jokilaaksoon ja alangoille johtavan polun sijaan suuntaamme kohti vuoristoa. Kärrypolku on leveä, ja mahdumme hyvin ratsastamaan vierekkäin.
”Tajusitko sä ottaa evästä”, hätkähdän, kun olemme edenneet hyvän matkaa rauhallisessa käynnissä ja kuunnelleet lintujen ääniä.
”Tietty”, Lina vastaa. ”Eikö sulla ole mitään?”
”Vettä”, naurahdan. ”Ja ensiapupaketti ja muuta hyödyllistä mutta ei ruokaa.”
”No, onneksi mä olen varautunut! On omenaa ja suklaata ja muuta pientä. Jaetaan nää kun tulee nälkä.”
”Liina sä olet enkeli”, hymyilen kiitollisena. ”Kyllä noilla nyt muutaman tunnin jaksaa ratsastaa.”
”Hyvinkin”, Lina vahvistaa. ”Ja nyt ravataan.”

Hevoset siirtyvät letkeään raviin. Tie viettää vinosti ylöspäin, joten suunta on oikea. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka pitkälle tie vie, mutta oletan, että kauas. Toivon todella, että eksyminen on niin mahdotonta kuin Mike meille väitti. Enkä mielelläni myöskään törmäisi isoihin kissapetoihin. Vaikka quarter kuinka olisi maailman nopein hevosrotu lyhyillä matkoilla, minua ei hirveästi kiinnosta kokeilla, miten paljon Libbysta saa irti hätätilanteessa. Siispä pidän kaiken varalta silmät ja korvat auki ja vilkaisen välillä kelloa, kun taitamme matkaa. Ravattuamme itsemme ja hevoset lämpimiksi ehdotan laukkaa, ja Lina suostuu siihen ohjaten Noahin edellemme. Tarkoituksena ei ole saada hevosia kisaamaan näin kapealla tiellä, joten asettaudumme peräkkäin. Libby siirtyy Naohin perässä rytmikkääseen laukkaan. Minä nojaan taaksepäin satulassa ja annan hevoselle ohjaa – se venyttää kaulaansa eteenpäin pysyäkseen paremmin tasapainossa paikoin epätasaisessa maastossa.

Hetken kuluttua tie kapenee yhtäkkiä poluksi, jolla ei ole pitkiin aikoihin kulkenut mikään muu kuin hevonen. Jarrutamme käyntiin. Ylämäki alkaa käydä selvemmäksi ja maasto muuttua: aluskasvillisuutta on vähemmän ja kiviä enemmän. En usko, että olemme vielä kovin korkealla, mutta matkalla sinne. Vuori odottaa valloittamista, ja meillä on koko aurinkoinen päivä aikaa.

10.-12.10.2012 - Selena

- Can I present, Greywood Ranch, noin viisikymppinen mies kertoi päästessämme ulos jeepistä. Olin yhä matkan jäljiltä silmät ristissä, joten jaksoin hädin tuskin hymyillä vastaukseksi ja napata reppuni selkään. Matkakaverini Phoebe ei ollut lähellekään yhtä väsynyt, ja jutteli sujuvasti Miken kanssa, jonka jälkeen lähti johdattamaan minua yhteen tilan makuuhuoneista. Mike tuli perässä laukkujamme kantaen.
Olin toki tutkinut Google Mapsista ja Google Earthista Montanaa ja tilan ympäristöä, mutta maisema oli henkeäsalpaava. Lumihuippuiset vuoret kohosivat joka puolella ja sitä ennen riitti laitumia ja niittyjä mailien päähän. Taisin huokaista ihastuksesta, sillä Phoebe kääntyi katsomaan minua ja naurahti. Maltoin tuskin odottaa, että pääsisin tuonne ratsastamaan!
Isäntäperheeni osasi hiukan suomea ja puhui todella selkeää englantia, mutta nyt olin täysin englanninkielisessä seurassa. Mitä tästäkin tulisi. Ja vielä hevostelemassa! Phoebe onneksi puhui yksinkertaista englantia, ainakin minun kanssani, joten pärjäsin jotenkuten.
Keskiviikkoiltana söimme illallisen talon suuressa keittiössä Miken, Peterin ja jonkun ratsastajatädin kanssa, jonka jälkeen painuimme nukkumaan.

- Wake up, you sleepyhead, Phoebe naurahti paukauttaen minua tyynyllä päähän. Olin nukkunut yllättävän hyvin uudessa paikassa, mutta olin silti silmänräpäyksessä hereillä. Vilkaisin seinällä roikkuvaa seinäkelloa, joka näytti puolta yhdeksää. Phoebe selitti, että tilan aamupalatarjoilu loppuisi puoli kymmeneltä. Tajusin joten kuten ja lähdin tytön ohjeiden mukaisesti kohti kylpyhuonetta.
Mike oli ilmeisesti kuullut, että olin suomalainen ja että tapana oli syödä aamupalaksi vain leipää tai muroja, sillä aamupalapöydässä oli paahtoleipää, voita ja jopa juustoa ja kinkkua, sekä tietysti amerikkalaiseen tapaan jotakin kanelipullia sekä leivänpäälliseksi erilaisia hilloja ja nutellaa.
Järkytin Phoeben melko lahjakkaasti syödessäni juusto-kinkkuleipien jälkeen vielä pari nutellaleipää. Tyttö itse oli mussuttanut vain jotakin hilloleipiä, mutta en jaksanut siitä järkyttyä. Yritin vain takellella, että nutellaa syötiin Suomessakin leivän päällä, ei tosin kovin usein.
Kun olimme selviytyneet tallille, Phoebe esitteli Libbyn minulle. Ensivaikutelma oli järkyttyneen ihastunut. Hallakko tamma oli vielä upeampi kuin kuvissa ja en meinannut uskaltaa silittää sitä, kenties peläten, että se poksahtaisi ilmaan heti. Phoebe katseli ihastustani vierestä ja naureskeli, kun vihdoin uskalsin silittää tammaa. Silkkinen karva liukui sormieni alitse ja tunsin kevyen tökkäisyn mahassani. Naurahdin pienesti, jonka jälkeen rapsutin hallakkoa säästä. Se nautti rapsutuksesta ja venytti ylähuultaan hassusti.
- Okay, are you ready? Phoebe kysyi.
- Ready for what? sönkkäsin tyhmänä.
- Riding, stupid, blondi naurahti aivan kuin olisin jotenkin hidas. Ja epäilemättä olinkin.
- Oh, yes. I think I am, hymyilin tytölle.
- Good. Today we take a tent and sleep in the mountains.
- Sorry... What? A tent? järkytyin.
Phoebe selitti, että joka kerta kun oli vuokraamassa, hän meni vähintään yhdeksi yöksi telttaan nukkumaan.
- But I've never ridden here! valitin.
- Heyy, think, after it you can sleep in the house three nights, tyttö suostutteli. - And it's amazing, you repent if you don't come!
Suostuin, jonka jälkeen lähdimme taloon. Mike oli kaivanut meille parhaan telttansa esiin ja lisäksi parhaat makuualustat. Makuupussit meillä oli omasta takaa. Pakkasimme reppuihin hiukan puhtaita vaatteita, eväitä ja tietysti nukkumisvarusteet.
Kahden maissa olin ratsastellut Libbyllä kentällä sen verran, että uskalsin lähteä sillä maastoon. Otin teltan ensin, ja lähdimme käynnissä kohti tuntematonta.
Kun Phoebe oli saanut käveltyä Piperillä tarpeeksi, maiskautimme hevoset raviin. Libbyn ravi oli pehmeää ja joustavaa, eikä minun tarvinnut keventää, mikä olisi ollut tuskallista reppu selässä. Yritin hakea länkkärityyliä ratsastukseen; mahdollisimman vähän ohjaa ja enemmän istuntaa. Libby oli onneksi herkkä painoavuille, eikä ollut heti ryntäämässä johonkin, kun en keskittynyt, joten katselimme ympärillemme ravaillessamme kevyesti eteenpäin.
- Gallop? Phoebe ehdotti tullessamme erään suuren niityn reunalle, jonka jälkeen olisi ylämäkeä vuorelle.
- Of course! naurahdin ja siirsin Libbyn painoavuilla laukkaan. Se oli varmaan ensimmäinen kerta, kun tein sen kokonaan istunnalla. Hymyilin ja mukauduin Libbyn rentoon, melko rauhalliseen ja tasaiseen laukkaan. Piper laukkasi rennosti Libbyn vierellä ja Phoebe näytti siltä, että olisi istunut siinä aina.
- Let's take a race! huudahdin ja painoin Libbyn kylkiä pohkeilla. Hevoset kiihdyttivät välittömästi ja meidän tarvitsi vain istua kyydissä, kun ne kisailivat keskenään koko niityn matkan. Sen jälkeen siirsimme ne ravin kautta käyntiin ja lähdimme siirtymään käynnissä rinnettä ylös.
Juttelimme niitä näitä, siis sikäli kun englannintaitoni riitti, mutta enimmäkseen ihailimme maisemia.
Pian Phoebe ehdotti taukoa, ja suostuin siihen enemmän kuin mielelläni. Mussutimme eväsleivät hyvällä ruokahalulla, ja vaihdoimme teltan Phoeben reppuun.
Saavuimme sopivalle yöpymispaikalle hyvissä ajoin, jo kuuden aikoihin. Pystytimme teltan ja sidoimme hevoset riimuista, kun olimme ensin juottaneet ne läheisessä vuoripurossa.

- Wake up! You are veritable sleepyhead, Phoebe naureskeli.
- Sorryyy, it's just jet lag, valitin unisena.
- Still? I don't believe you, tyttö nauroi. - But we have to go back to stable, 'cause I told that we come before one o'clock.
Nyökkäsin ja aloin vaitonaisena mutustaa viimeisiä eväitä. Vilkaisin puhelimesta kelloa, joka näytti puolta yhtätoista.
Paluumatka tallille sujui nopeasti mutta rennosti. Libby tuntui hyvin levänneeltä ja ravailei rennosti Piperin rinnalla. Takaisin tallille päästyämme riisuin Libbyn, harjasin sen huolellisesti ja siivosin tamman karsinan.
- Oot kyllä ihana poni, hymyilin sille ja rapsutin tamman kaulaa.
- Well, did you like it? Phoebe kysyi maastoiluun viitaten.
- I love this all!