22.2.2016
Me oltiin kaikki ehkä jokseenkin väsyneitä saapuessamme. Kaikki se säätäminen, että oli päästy Liekkijärveltä lentokentälle ja sieltä Lontooseen, missä mulla ei juurikaan ollut aikaa huokailla vanhojen kotikulmien perään kun piti jo juosta seuraavaan koneeseen. Sitten oltiinkin körötelty vetten yli Minneapolisiin ja sieltä pienemmällä koneella kohteeseen. Ja mä olin jotenkin odottanut, että helmikuinen Montana olisi ollut lämmin.
Spoiler: helmikuinen Montana ei ollut lämmin. Oli ollut kuin jumalan siunaus päästä suoraan lämpimien vällyjen väliin, ihan sama vaikka ne haiskahtivatkin vähän
amerikkaiselle.
Ensimmäisen kokonaisen päivän aamu oli valjennut aivan liian aikaisin meille jetlagisille lapsille. Mä olin just ja just saanut jalkani kosketuksiin jääkylmän lattian kanssa ja kämmenselät silmiin kun Anni yläsängystä oli meinannut heilahtaa sieltä alas suoraan syliin. Onneksi se oli viime tingassa napannut sängynpäädystä kiinni ja pitänyt itsensä yläilmoissa. Ei sillä, että mun aivot olisivat ymmärtäneet reagoida vaaraan millään tavalla.
Vyöryin aamupalalle niin unisena, että yleiset g'morningit Cellan perässä sisään astuessani toivotettuani en kiinnittänyt juuri mihinkään huomiota. Oli helppo uppoutua aamiasruoan maailmaan ja papattaa mukavia suomeksi. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän (pääosin enemmän) väsyneitä, mutta alkava viikko ja sen odotukset olivat selvästi saaneet henget korkealle. Muakin vähän jännitti.
Cella asetteli juuri stetsoniaan mun päähän, ja mä nauroin, kun meidät yöllä kentältä poiminut Mike mainitsi meidät nimeltä.
"Cella and Robert, you two will share Murder--"
"
Murder?" mä älähdin niin reilulla brittiaksentillani, että Mike höräytti ilmoille naurahduksen.
"Yeah, Murder", mies myhisi ja käänsi aamulehtensä sivua, "she's real nice."
"'m sure", totesin epäilevästi, "I'm sure a horse, no, a
damn mare called bloody
Murder, is gonna be just lovely." Cella tönäisi stetsonia niin, että se valahti mun silmille, ja nauroi päälle. Mike katseli meitä kahta edelleenkin uteliaasti kun sain hatun takaisin takaraivolle. Cella siirsi kohteliaasti kyynärpäänsä pois pöydältä ja hymyili äijän suuntaan: "I'm sure Murder is just great!"
Sitten ne uppoutuivat keskusteluun tulevan ratsuni kyvyistä jossain westernlajeissa, joista mulla ei ollut oikeastaan perustietoja syvällisempää ymmärrystä. Siinä länkkärihattu päässä ja kahvikuppi kädessä aloin miettiä, että mitä helvettiä mä edes tein täällä. Mikä mielenhäiriö oli ajanut mun ilmoittautumaan jollekin helvetin
westernpainotteiselle reissulle
Amerikkaan
Kuten arvata saattaa, mä jäin ilman vastausta ja mun kahvi juomatta kun meidän piti jo suunnata talliin.
Mike seisoi tallin ovilla, ja se näytti siltä kuin olisi karannut suoraan siitä huonosti australialaisesta hevosranchisarjasta, joka tuli televisiosta aina silloin tällöin kun selasi kanavia tylsyyttään. Except, se näytti kymmenen kertaa... No,
länkkärimmältä. Sillä oli stetson, huomattavasti kuluneempi ja käytetympi kuin Cellan päässä usein keikkuva yksilö, perinteinen flanellipaita ja bootsit vanhojen farmarien jatkoina. Se harteilla lepäävä toppaliivi sentään kertoi siitä, ettei koko mies ollut jumittunut jonnekin cowboymenneisyyteen.
Olin aika varma, että se hörähti ääneen kun näki meidän sekalaisen sakin aamun kylmyydessä: mäkin olin kietoutunut reisiin asti ulottuvaan toppitakkiin ja vetänyt karvahatun päähän ihan häpeilemättä.
Tallissa meille esiteltiin kaikki otukset pientä ponivarsaa unohtamatta, ja kun kaikki nelijalkaiset oli näytetty turvallisesti kalterien takaa, sai kuulemma tutustua omiinsa ihan rauhassa lähemmin. Muut astelivat ilahtuneina kilteiltä vaikuttaneiden leirihoidokkiensa karsinoihin niille mukavia jutellen, mutta me Cellan kanssa ei oltu vielä edes tavattu Murder-tammaa kasvotusten.
"You wanna do the honors?" kysyin Cellalta siihen katsomatta kun oltiin tuijotettu Murderin takamusta ainakin minuutti. Tamma ei ollut tehnyt elettäkään tullakseen tutustumaan meihin. Oikeastaan, se ei ollut tehnyt elettäkään näyttääkseen, että oli huomannut meidän läsnäolon. Ehkä se oli kuuro eikä Mike ollut kertonut, tai jotain.
"Joo", hevosenhoitajakollegani totesi reippaasti ja avasi oven rinta rottingilla. Seisottiin uteliaina karsinan suulla, mä vähän pää kallellani, koska kirjava tamma ei vieläkään näyttänyt tekevän mitään. Sitten Cella otti askeleen sisälle. Mä ihan turvallisuussyistä peruutin yhden askeleen.
Ja hyvä niin, sillä murhatamma mulkaisi blondia olkansa yli ja naksautti sille hampaitaan korvat luimussa siihen tahtiin, että Cellakin katsoi parhaaksi ottaa askeleen taaksepäin. Se tapitti hetken omiin puuhiinsa palanneen tamman takamusta ja käänsi sitten katseensa muhun. Se näytti jotenkin onnelliselta.
"Robert", se henkäisi ja nykäisi mua takin hihasta, "it's just like home!"
Hitto, se
oli onnellinen.
"Niin sähän menit tällä nyt aamusta?" se lopulta hihkaisi, odottavat silmät mun vähän epätoivoisissa silmissä. Joku pala juuttui kurkkuun kun Cella hyvänä ystävänä taputti mun käsivartta ja papatti menemään Windistä ja kuinka oli kiva, ettei tulisi Windiäkään ikävä kun täällä on hoidokkina tällainen windinkaltainen ja bla bla bla.
Mä melkein kusin alleni kun Miken käsi laskeutui vallan voimakkaasti mun olkapäälle ja puristi tuttavallisen lohduttavasti. Sitten sen syvä ääni jylisi retosalla jenkkiaksentilla mun selän takana: "Told you, she's just great, ain't she!" Ilmeisesti omistajalleen jokseenkin perso tamma vilkaisi äänen suuntaan, korvat höröllä, mutta mun sopertavat
yeahrightit kuultuaan ne painuivat taas luimuun.
"Vitsi tästä tulee hyvä viikko!"
Mä en ollut ihan samaa mieltä Cellan kanssa.
Mutta se oli oikeassa. Hyvä viikko siitä tuli.
