The Last Day
”ROSAA! Miks sun virhee toppi on mun matkalaukussa??”
”Koska sä lainasit sitä keskiviikkona estetunnille ilman lupaa etkä palauttanut?”
”Eh… joo… no, kiitos lainasta!”
Mä vihaan pakkaamista. Vihaan. Oon niin kovin epäorganisoitunut ihminen, että kaiken tärkeän muistaminen ja tunkeminen samaan pieneen tilaan on mulle fyysisesti mahdotonta. Reissuun lähtiessä se vielä menee jotenkin – silloin sentään huvittaa pakata, kun koko kiva reissu on edessä, ja pakattavaa tavaraa katsellessa voi jo kuvitella missä sitä mahtaakaan käyttää. Mutta paluumatkalle pakkaaminen… ei tule kesää.
Massachusettsissa oli puolipilvinen, lämmin, mutta törkeän tuulinen kesäaamu. Meidän viimeinen aamu täällä ennen kun karistetaan hampparimaan pölyt kintuistamme ja lennetään takaisin Suomeen. Haikea olo puristeli pienillä ikävillä nyrkeillään mahanpohjassa, vaikka kuinka koitti olla ajattelematta illalla edessä olevaa lähtöä – meillä oli ollut ihan mahtava reissu.
”Ehdotetaan Annelle että Seppeleeseenkin raivataan tommoinen mahtava ruohoestekenttä”, Rosa haaveili meidän vierastalon kämpän suuren ikkunan vielä suuremmalla ikkunalaudalla istuskellen. Raskaat, idylliset ikkunapuut loivat tyylikkäisiin, tavallista siistimpiin tallikamoihin pukeutuneelle parhaalle kamulleni niin mahtavat kehykset, että siitä oli melkein pakko napata kuva.
”Se on kyl ihan loistava”, mä nyökkäilin hajamielisesti etsiessäni toisen mustan ratsastussukan paria. Isolla ratsastusalueella hypätessä oli tuntunut niin eksoottiselta ja ammattimaiselta, että mä olin rahdannut mun viikon ratsuni Merryn sinne pomppimaan lähes joka päivä edes hetkeksi. ”Mutta käy vaan aika liukkaaksi se nurtsi kun sataa.”
”No onhan Seppeleessä hiekkakenttä ja maneesi! Nurmikkoo vois käyttää sitten aina kun ei sada.”
”Ja sitten voidaankin yhdessä muistella mistä maasta me puhutaan, ja sitä kuinka monta päivää vuodessa siellä on, kun taivaalta ei putoile mitään.”
Rosa oli jäänyt hiljaisuudessa ja hienoisessa lähtöhaikeudessa tuumimaan mun sanojani, ja mä jatkoin ähinääni ja puhinaani ison punaisen matkalaukkuni kanssa. Kiukkuinen tuulenpuuska paukautti naapurihuoneen ikkunalasia kuin luoti – parin päivän pehmoinen, virkistävä kesävire oli yltynyt yön aikana melkoisiin sfääreihin, ja joku silikonilla paranneltu meteorologileidi oli eilen paikallisteeveessä höpissyt varoituksista, jotka olivat kovan tuulen ansiosta voimassa koko osavaltiossa. Mun lähtökiukkua ei yhtään helpottanut se, että oli noin 90 prosenttisen varmaa meidän lennon olevan reippaasti myöhässä kelin takia.
”Hei!” Tuulian pää putkahti mun ja Rosan pikkuhuoneen ovesta sisään niin vauhdilla, että mä ihan säikähdin. ”Siellä on ruokaa, käydään syömässä ja sen jälkeen koko Seppeleen porukalla siellä yhteisessä vikassa maastossa?”
Me oltiin sovittu jo tulomatkalla, että ensimmäinen ja viimeinen ratsastus meillä olisi ainakin yhteiset, vaikka koko muu viikko paineltaisiin omien vuokrattavien kanssa miten haluttiin.
”Juu, me tullaan saman tien”, mä ponkaisin ylös lattialta tyytyväisenä saatuani tekosyyn keskeyttää tuhoontuomittu pakkaamiseni ja painelin iloisesti hymyilevän kultatukan perään vierastalon portaikkoon.
*****
”Oh dear lord, mä oon niin täynnä.”
Fiian voihke kantautui D.P:n karsinasta selvästi mun korviin saaden mut hihittämään myötätuntoisesti. Diane oli pistänyt meille viimeisen päivän kunniaksi pystyyn oikein perinteiset barbeque-pidot, joiden jälkeen suomalainen grillaaminen tuntuisi luultavasti säälittävältä räpeltämiseltä. Yhä näin tunnin jälkeen mahassa tuntui ribsien ja tuhtien vartaiden muodostama sulamaton pallo.
”Joo, just nauroin Henrille eilen puhelimessa, että kun hakee meitä lentokentältä, meidät tunnistaa kun me ollaan se kaikkein paksuin ja lyllertävin porukka siellä”, Emmy hekotteli Delwin kavioiden kolahtelun yli taluttaessaan vuokratammaansa kohti pesupaikkaa.
”No näinhän se on!” mäkin kannoin korteni kekoon nauramalla turpealle, hulluista ruokamääristä shokkiin joutuneelle mahalleni. ”Kyllä suomalainen ruisleipä maistuu, kun täältä vyörytään kotiin uusia kokemuksia ja kolmeekytä lomakiloo rikkaampana.”
Me oltiin jouduttu myöntämään tappiomme sääukkoa vastaan pitkin hampain, kun ruuan jälkeen pihalle astuessa oli meinannut lentää tukka päästä. Ratsastamaan lähteminen olisi ollut ihan liian iso riski, kun puolet tallin hevosista hyppivät kirjaimellisesti seinille puhkuvan myrskytuulen vuoksi – kellään ei ollut erityisen suurta hinkua hankkia viimeiselle reissupäivälle muistoa putoamisesta pää edellä hevosen selästä, kun tuuli lennättelee pieniä puita päin näköä.
Merryä ei paljoa muiden kiihkoilut tai kattopeltejä pärisyttävät puhurit hetkauttaneet. Se lepuutteli takastaan tyytyväisenä mun käden liu’uttaessa sukaa pitkin sen kauniin kastanjanruskeaa karvaa – ruuna oli ehkä sympaattisin hevonen jonka mä olin eläissäni tavannut, ja valehtelisin jos väittäisin ettei mielessä olisi käynyt paria ideaa kuinka saisin sen salakuljetettua matkalaukussa Suomeen. Mua ei oikeastaan edes kauheasti haitannut, vaikka tämän päivän ratsastus jäikin väliin, sillä me oltiin kyllä viikon aikana saatu ratsastaa sydämemme kyllyydestä. Tämmöinen rento yhdessäolo vuokraponien kanssa oli paljon mukavampi viimeisten tuntien viettotapa.
Kolautin suan laatikkoonsa, ja kalastin sieltä toisen, kaikkein pehmeimmän luonnonharjaksisen harjan. Merry oli tuonut mussa esiin taas sen pienen, täysin heppahullun pikkutytön, joka nautti siitä että sai vaan halailla noita isoja otuksia, olla vaan niiden lähellä niitä katsellen. Mulla oli ollut vähän ikäväkin sitä puolta itsessäni – kuitenkin aina mitä vanhemmaksi tultiin, sitä helpommin kaikkeen haettiin tavoitteellisuutta ja tehokkuutta, ja sitä vähemmän muisti sen hoitohepan halailun tärkeyden.
Yksi kerrallaan mun seppelekaverit alkoivat sanoa heippojaan viikon ratsuilleen ja valua takaisin vierastalolle päin hoitamaan viimeisiä askareitaan ennen lähtöä. Mä putsailin leppoisasti tuhisevan Merryn kaviot kaikessa rauhassa, ja jäin vielä nojailemaan nautiskellen sen lämmintä, jykevää kaulaa vasten. Mua ei huvittanut pätkän vertaa irroittautua siitä hetkestä, mutta vaikka mitä teki, viisarit raksuttivat eteenpäin tuomalla lähdön hetkeä vääjäämättä lähemmäs.
”I guess this is goodbye then”, supisin ruunikolle hiljaa rahnuttaessani sen kuperaa otsaa. Kurkkuun nousi kuristava tunne, kun ruuna päästi syvältä kumpuavan, hellän hörähdyksen pukatessaan mun harjalaatikkoa pitelevää kättäni.
”Yeah, I know, this sucks right? But hey…” Hivutin käteni ylös yönmustan harjan sekaan, ja olin hyvin,
hyvin tyytyväinen että kaikki mun suomalaiskamuni olivat jo lähteneet tallista: vahvaan kaulaan pikkulapsen tavoin kapsahtaminen ja pieni ikävöivä nyyhkäisy ei kuuluneet mun kaikkein cooleimpiin hetkiini.
”… I will see you again. I promise.”
