SEPPELE GOES USA
22.-28.2.
Torstai 25.2.
Vapaan ratsastuksen merkeissä rallitettiin vähän tynnyreitä.Sunnuntai 28.2.
Kaunis Montana oli ehdottomasti lumonnut minut. Seisoin taas kuistilla ja annoin silmän levätä kauniissa vuoristomaisemissa. Näitä minä rakastin: upeita jylhiä vuoria, laaksoja, kukkuloita, vanhaa metsää. En halunnut hyväksyä, että tänään pitäisi jättää tämä kaikki komeus taakse ja palata kylmään, tylsän tasaiseen, talviseen Suomeen. Ei huvittaisi kyllä yhtään. Mitäs jos vaan ilmoitan Henylle, että pakkaa laukut ja tulee tänne, muutetaan tänne ranchille ja eletään Montanassa lopun ikäämme. Ihan hyvä suunnitelma minusta.
Huokaisin syvään, hörppäsin teekuppini tyhjäksi ja palasin sisään. Sisällä kävi pulina ja pölinä. Osa vaihtoi vaatteita ja osa pakkasi vielä viimeisiä romppeita.
-Hei onko kukaan mahollisesti nähny mun punasta hupparia, toisia ridahousuja ja kolmea t-paitaa? Anni ihmetteli pesupussi toisessa kädessä ja lenkkitossut toisessa.
-Ei olla, herranjumala Anni, miten sä oot niin paljon kamaa jo ehtiny hävittää? Cella kysyi ilkikursiesti virnuillen.
-No sori, en tiiä.. johonki ne on jäänyt, Anni vastasi ja hieroskeli leukaansa tuskainen ilme kasvoillaan.
-Onks tää sun huppari? Kysyi Aurinko hiljaisella äänellä.
-On!! Kiitos! Anni huudahti ja nappasi hupparin itselleen.
-Ulkona kuistilla on jotkut ridapöksyt roikkumassa, totesin samalla kun vein käytetyn teekupin tiskialtaaseen ja palasin omalle punkalleni.
-No ne on varmaan mun, Anni puuskahti ja kipaisi ulos mökistä.
-Onko jollain muulla sata tavaraa hukassa? Lynn kysyi samalla kun kääri sukkia siistiksi rulliksi matkalaukkuunsa.
-Mä oon jo pakannu eilen kaiken, totesi Fiia väliin loikoessaan rennosti sängyllään ja lukien lehteä. –Jotkut osaa tehä asiat ajoissa.
Tähän vastaukseksi Fiia sai murhaavan katseen sisään palanneelta Annilta.
-Oliko ne sun pöksyt, kysyin samalla kun viskasin sukkaparin ja topin hyvinkin sekaiseen laukkuuni.
-Oli, luojan kiitos, Anni vastasi ja kääri housut huolellisesti matkatavaroidensa joukkoon.
-Voidaanko me jättää pakkaaminen ja lähteä jo ratsastamaan? Clara kysyi kärsimättömästi täysissä pukeissa, hyvä ettei kypärä päässä.
-Voidaan varmaa, tokaisi Sandra, hänkin täysin pukeissa.
Muutkin kakkosryhmäläiset keräilivät luunsa ja lähdimme yhdessä talleille.
Meillä oli luvassa kevyt ratsastus, jonka ajattelimme yhdessä tuumin taittaa maastossa, luoden vielä viimeiset katseet kauniisiin Montanan maisemiin, tai minä ainakin aioin tallettaa kaikki upeat kuvat muistiini. Jos se ei riittänyt, niin kamerassa oli taas varmaan ainakin tuhat kuvaa reissulta.
Lion oli ollut tosi mukava uusi hevostuttavuus ja olin ollut todella tyytyväinen vuokrahevoseeni. Nyt harjailin sitä hartaasti viimeistä kertaa. Juttelin ponille, silittelin sitä ja rapsuttelin sen lempikohdista.
-Minun jää sinua ikävä, kuiskasin ponin korvaan ja rapsutin sitä leuan alta. –Olet ollut ihan mahtava!
Nostin Lionin selkään länkkärisatulan viimeisen kerran ja kiinnitin jo tottunein käsin remmit. Pujotin suitset ponin päähän ja painoin hatun päähän. Olimme valmiita reissun viimeiselle ratsastukselle.
Kun kaikki olivat päässeet pihaan ja selkään, suuntasimme kohti maastoja. Etenimme rauhallisesti jo tutuksi käyneitä reittejä ja valitsimme niistä lempparimme. Eli ne minkä varrella oli parhaat maisemat. Päivä oli ollut erityisen kaunis ja melko lämmin. Aurinko oli paistanut koko päivän ja nyt se laski mailleen jälleen leiskuvin värein. Ilta ei voisi olla parempi viimeiseksi illaksi.
Rennon kävelyn väliin otimme muutaman rauhaisan ravipätkän ja yhden vauhdikkaan laukkaspurtin. Nautin täysin siemauksin lännensatulan tarjoamasta mukavuudesta, Montanan viileästä ja raikkaasta vuoristoilmasta, sekä Lionin pehmeistä liikkeistä. Kerta kaikkiaan upeaa!
Puolisentuntia ratsastettuamme palasimme hieman haikein mielin tallille. Veimme hevoset talliin auringon painuessa pikkuhiljaa piiloon vuorten taakse. Pysähdyin vielä Lionin kanssa hetkeksi ihastelemaan maisemia ja laskevaa aurinkoa.
-Tätä jää niin ikävä! Totesin Murderin kanssa vieressä olevalle Cellalle.
-Niin jää, en usko että tänään pitää lähteä takaisin Suomeen, Cella sanoi hieman apeasti.
-En mäkään, meinasin jo, että soitan Henrille että moro mä jään tänne, saa tulla perässä, sanoin naurahtaen Cellalle.
-Ei huono suunnitelma! Cella innostui ja naurahti.
Kävelimme yhdessä talliin ja liityimme muiden joukkoon riisumaan hevosia.
Kun olin viettänyt tovin tallissa Lionin karsinassa hyvästelemässä sitä, palasin takaisin mökkiin ja viimeistelin pakkauksen. Tänään kun pitäisi yöllä palata kentälle ja lentää takaisin Suomeen. Muut mökissä olijat suunnittelivat jo kovalla tohinalla ennen kentälle lähtöä pidettäviä pirskeitä. Pitihän se aika saada jollain kulumaan. Itse taitaisin istua sen illan ulkona tuijottamassa Montanan upea tähtitaivasta.
